Vancouver Island Osa 1

Lastaus lautalle Horseshoe Bayssä on helppoa. Autot, kuorma-autot ja Vernyn ajaminen lautan vatsaan kahdella tasolla samaan aikaan. Se menee vain eteenpäin, oppailla ei oikeastaan ole paljon muuta tekemistä kuin seisoa ympäriinsä. Myös purkaminen on nopeaa. Tämä autojen massa kuitenkin melkein lamauttaa Nanaimon liikenteen hetkeksi.

Vilkkaassa liikenteessä emme pääse yhdellekään vasemmalle kaistalle, jolloin meidän on helpompi päättää, ajetaanko ensin etelään vai pohjoiseen. Vähän myöhemmin käännymme kohti Port Alberniä ylittääksemme saaren ja päästäksemme Uclueletiin ja Tofinoon. Vierailukeskuksen rouvan kanssa puhumisen jälkeen ajamme Camping Arrowvaleen (kanamajatalolla!). Päivälliselle palaa Villageen syömään kala- ja äyriäisillallisia Clam Bucketissa. Todellinen amerikkalainen. Sitten keskiviikkoaamuna lenkkeilemme Uclueletiin, etsimme mukavan kahvin netin kanssa ja teemme varauksemme Vernyn jälkeiselle ajalle. Keskipäivään mennessä sää paranee ja paranee, kävely Wikaninnish Bayn (Long Beach) rantaa pitkin on juuri oikea asia. Surffaajien välillä menemme alas valtavalle hiekkarannalle ja katsomme heitä.

Torstaiksi valitsemme "Yksinäisen kartiovaelluksen". Se menee melkein suoraan ylös vuorelle juurien ja kivien yli. Aidan barista sanoo tehneensä sen viime vuonna, jaloissa on todella kipeä, mutta näkymä monille pienille saarille on mahtava. Voimme järjestää vesitaksin klo 09:00, sääennuste ennustaa aurinkoa.

Aamulla taivas on todella sininen, "täydellinen päivä".

Polku alkaa mutaisesta, pahimmissa paikoissa paikalliset ovat laittaneet mutaan paksuja oksia ja joskus pieniä runkoja, joilla voi tanssia tyylikkäästi ja melkein painottomana mudan yli kuin balerina (pääseekö sinne picschurea? Maex ja iso reppu ja tepastella?). Sitten se sammuu, noin 3,5 km on 750 metriä enemmän tai vähemmän suoraan ylös vuorelle. Sen lisäksi, että se on tietysti hyvä koulutus, voit turvallisesti unohtaa tien. Sademetsän korkean kosteuden vuoksi se on melko liukasta, vaatii paljon keskittymistä ja melkoisesti voimaa. Nähtävää ei ole paljoa, polku vaatii paljon huomiota ja se on syvällä metsässä huipulle asti. Mutta kaikki on kiinni näkymistä, joten kiipeämme tätä 750 metrin esteradalta pelottomasti. Hikoilemme poikittaisia puunrunkoja yli ja alta. Hikoilemme, itse asiassa nesteytymme kiipeäessämme tälle sademetsän kilparadalle. Huipulla meidän on ymmärrettävä, että näköalapaikka kalliolla on suuressa pilvessä. Yksi tai kaksi kuvaa on ihan ok, sitten tuli loppu. Lyhyen voileipätauon jälkeen viileässä pilvessä kävelemme takaisin rannalle. Taistelurata on jotenkin oikea, ylös ja alas liukuminen ei kuulosta tutulta.

Paluumatkalla veneellä "Yksinäisen kartion" huippu on taas auringossa, vasen bugi! Korvauksena ajellaan tallille, juodaan askarteluolut ja nautitaan tofusta (weeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeee, soijagugusista huolimatta) ja hampurilaista. Sovittuamme maailman kanssa, itse asiassa tällä Lone Conen pillipäällä, vatsa täynnä mennään suihkuun ja suunnataan Portabellan leirintäalueen rannalle juuri auringonlaskun aikaan.

Tämän kauniin, rankan päivän jälkeen suuntaamme pohjoiseen. Seuraavana aamuna ajetaan kaatosateen läpi Uclueletiin, jossa siemailemme kahvia Zoëssa (ainakin myynti jää siellä perheelle;-)), sitten Port Alberniin ja Parksvillen kautta Port McNeilliin pitkä matka. Yöpyminen näköalalla Tyynellemerelle oli ihana, suunniteltu pieni vaellus jäi tekemättä, emme yksinkertaisesti löytäneet polun päätä. Port Hardyssa rentoudumme kävelemällä tämän pikkukaupungin lähiöissä.

San Josef Cape Scottilla olisi ihastuttava retki. Hiekkaranta, havaijilainen tunnelma, josta on näkymät Tyynenmeren yli horisonttiin. Lähin maa on Japani. Olisi, koska tämä matka joutuu myös sateen uhriksi. Sinä päivänä sataa "vain kerran", joten aina ja joskus melko voimakkaasti. Aikamme saarella on rajallinen, ja toisin kuin tavallisesti, meillä on kiinteä päivämäärä Seattlessa. Se ei jätä meille monia vaihtoehtoja, joten suuntaamme etelään Campbell Riverille. Koska sadetta on ennustettu myös seuraavaksi päiväksi, varaamme valaankatselumatkan Eagle Eye Adventuren kanssa Campbell Riveristä. Löydämme useita orkaa, monia ryhäpäitä, kaljukotkoja ja merileijonoita. Lounaan jälkeen Browns Bayssä voimme tarkkailla vaikuttavia vuorovesivirtoja (pyörteitä) Campbell-joen saarten ympärillä olevissa kanavissa. Pyörteet ovat joskus niin voimakkaita, että oppaamme ei uskalla ajaa läpi. Uloskäynnin loppua kohti kaksi ryhävalasta, jotka olivat juuri olleet etäisyyden päässä, ui yhtäkkiä meitä kohti. Keilaamme vedessä ilman käyttövoimaa. Valaat sukeltavat veneemme alle, niiden siluetit näkyvät selvästi veden alla. Ryhävalaat ovat 12-16 metriä pitkiä ja painavat 25-30 tonnia. Monikertainen pikku laivamme. Kääntyessään veden alle ne ilmestyvät yhtäkkiä jälleen veneen taakse ja uivat ohitsemme, maaginen hetki. Näytelmän kieltämä opas tai 10 vierasta eivät sano sanaakaan. Se oli niin yllättävää, niin nopeaa ja niin läheistä, että valokuvaus oli lähes mahdotonta. Ryhävalaat näyttävät olevan niin arvaamattomia. Olimme sitäkin äänekkäämpiä, kun valaat sukelsivat pois ja uivat pois. Pian nämä kaksi matkustavat myös Meksikoon.

huh, nähdään pian...